Horjahtelevin askelin

Lasse Lindqvist

Sulanut lumi virtaa puromaisesti hiekkaista asfalttia pitkin. Liejuinen vesi tavoittaa viemärinritilän. Pysähdyn, olen hiljaa ja kuuntelen. Auringon hento valon säde osuu vastapäisen kerrostalon seinään. En tiedä, miksi tunnen oloni näin oudon herkäksi.

Harhaileva katseeni osuu kerrostaloasunnon ikkunaan, jossa näen miehen kasvot, jotka tuijottavat minua tutkivasti. Ujutan käteni farkkujeni taskuun ja kaivan puhelimeni esiin. Näppäilen muka tekstiviestiä, vaikka todellisuudessa tuijotan vain puhelimeni ruutua ja lueskelen vanhoja viestejäni.

Hetken paikalla seisoskeltuani uskaltaudun vilkaisemaan ikkunaan. Mies on poistunut. Siirrän katseeni ikkunaruudusta talon keltaiseen seinään. Väri rauhoittaa. Miksi keltaiset rakennukset ovat kauniita, vaikka en muuten edes erityisemmin pidä keltaisesta väristä?

Kävelen pitkin Kalervonkatua kiireettömästi kuin raihnainen vanhus, joka tekee jokapäiväistä aamupäiväkävelyään.

Imen valoa aivan kuin se olisi viimeinen minulle suotu elonmerkki.

Kadehtien katson kimmeltävää asfalttia, jota aurinko jaksaa lämmittää loputtomilla säteillään. Haluaisin imeytyä asfalttiin, tulla osaksi sitä, olla vain paikallani vailla ihmisyyden raastavaa piinaa. Ollessani vain epämääräinen osa asfalttia, voisin kokea kuinka minua ihasteltaisiin ja paikattaisiin. Pienet pojat pomputtaisivat jalkapalloa tummankiiltävällä pinnallani. Pienet tytöt hyppisivät letit heiluen narua ja nauraa kikattaisivat. Olisin osa iloa, olisin osa surua, olisin osa elämää.

Ei. Minun on lopetettava tämä varjomainen elo. Tämä on vääryys ihmisyyttä kohtaan. Olen nuori vielä. Voin tehdä, mitä minua huvittaa.

Jos olisin osa asfalttia, olisin kahlittu paikalleni, ja jo liian pian työmiehet hautaisivat minua elävältä levittäessään uutta ja mustempaa asfalttia päälleni.

Pelkään joutuvani muistojeni valtaan, pelkään tulevani hulluksi.

Kevät on minulle rakas vuodenaika, silti keväiseen riemuuni sekoittuu surua, omituista herkkyyttä. En tiedä, osaanko käsitellä kevättä oikein. Pitäisikö kevät ottaa vastaan jännittyneenä ohuet hanskat kädessä vai reteästi mustat aurinkolasit silmien suojana? Osaanko sulautua kevään virtaan, uskallanko elää, uskallanko unohtaa? 

Pysähtyneen sekunnin ajan kaikki oli hyvin, kun seisoin keltaisen talon lähellä, mutta nyt olen menettänyt sen hetken. Minun on löydettävä uutta iloa, sillä elämäni on vain sekalainen sarja hetkiä, jotka seuraavat toisiaan epäloogisessa järjestyksessä kuin keskenään sekoitetut elokuvan kohtaukset.

Sinä päivänä kahviloiden pöydissä luuhasin, oli kevät, pitkästä aikaa, kirjettä puuhasin… Mieleni tapailee Eppu Normaalin Talviunta-laulua – laulua väheksytyltä Studio Etana -LP:ltä. Miksi juuri nämä sanat, miksi, miksi, miksi? Mieleeni tulee Sofia, lapseni äiti, entinen vaimoni, nuoruudenihastukseni.

Sofian kanssa kuljimme keväisin näitä samoja katuja onnellisina. Kirjoittelin Sofialle pitkiä kirjeitä pienessä kahvilassa aivan näillä kulmilla. Se kaikki on nyt vain osa hiljalleen haalentuvia muistojani, jotka tunkeutuvat uniini.

Haparoin eteenpäin, yritän ajatella jotain muuta kuin Sofiaa. Sofia, ihana Sohvi, kaunis, hymyilevä, huoleton.

Ajattelen pientä tytärtäni. Näen Saaran viikonloppuna. Äkkiä rintaan pistää. Pistos tuntuu säteilevä kipuna, vasemmalla puolella. Aivan kuin sydämestä ottaisi. Onko tämä sydänkohtaus?

Pysähdyn ja alan hieroa rintaani. Olen 28-vuotias, mutta silti minulla on vanhan miehen sydän. Varovasti irrotan käteni rinnalta, kipu on mennyt ohi. Kivun tilalle on tullut kutina. Tällaisia rintapistoksia minulla on ollut ennenkin. Kerran kävin tutkimuksissakin, mutta sydänfilmi paljasti minut terveeksi mieheksi.

Taistelen kyyneleitä vastaan.  Päätän säästää itkun myöhemmäksi. Yksin kodin pimeässä hiljaisuudessa voin vetistellä. Muille en halua näyttää ahdinkoani. Eivät he ymmärtäisi.

Vedän keväistä ilmaa sisääni. Jo helpottaa. En saa jämähtää paikoilleni elämään melankolista varjoelämää – itsemurhaajan elämä ei vie muualle kuin turmioon. Se tappaa hitaasti, mutta varmasti. Elämä on tässä ja nyt.

Sofia, ihana Sohvi… Ei, lopeta! Ärsyttävä, omahyväinen, riitelevä, petollinen, vittumainen Sofia…!!! melkein huudan ääneen, mutta pidättelen itkuista raivoani, jonka tukahdutan visusti tajuntani pimeimpään soppeen. On helpompaa, jos muistan Sofian riidanhaluisen, petollisen puolen, se tekee ihan kaiken helpommaksi. Sofia on kuitenkin lapseni äiti. Se taas tekee kaiken niin kovin vaikeaksi. Aina kun katson Saaraa, näen myös Sofian. Saaran silmät ovat Sofian silmät. Ne ovat kauniit silmät, syvän siniset, meren siniset, ehkä aavistukset turkoositkin. 

Taas Martti Syrjä tunkeutuu tajuntaani ja laulaa: …kirjoitin kunpa jo katsoisit silmiini sinisiin… Olen vähällä ratketa liitoksistani. Huimaa ja ahdistaa.

Lähestyn lapsuuteni koulua. Näen koulua ympäröivän keltaisen aidan jossain edessäni, mutta silmiini osuva kirkas valo pakottaa minut siristämään silmiäni. Kohdistan katseeni rakkaan kouluni pihaan, mutta näkymä peittyy. Näen vain vaaleanlikaisen, riisutun ja ruman pitkulaisen rakennuksen aidan takana. Eikä sitä keltaista aitaakaan näy. Vai näkyykö? Ei ainakaan suoraan edessäni. Sen sijaan erotan pienen pätkän piikkilankamaisen näköistä matalaa aitaa, joka suojelee likaisen vaaleaa uutta rakennusta.

Missä ovat Puistokoulun pusikot, joissa leikimme piilosta ja joista kerran humaltunut pariskunta vessapaperirullineen talutettiin poliisin saattamana pois? En näe nurmikkoa, jolle tapasin viedä viirin ja tuulettaa villisti, kun olin ratkaissut viirinryöstövoiton poikien hyväksi hölmistyneiden tyttöjen itkeskellessä taustalla.

Ei kai kouluani sentään ole purettu? Hölkkään, mutten liian kovaa, sillä pelkään uutta rintapistosta.

Näen kerrostalon Puistokoulua vastapäätä. Tuon talon pihalle joskus parkkeerasin polkupyöräni silloin, kun olin vielä liian nuori tulemaan kouluun yksin pyörällä. Kuinka tunsinkaan silloin oloni rikolliseksi, mutta jollain omituisella tavalla kiehtovaksi saatuani kapinoida koulun sääntöjä vastaan. Säännöt kielsivät alle kolmasluokkalaisia tulemasta yksin polkupyörällä kouluun. Tiesin tehneeni väärin, mutta nautin siitä. En uskaltanut tehdä pahoja kepposia, sillä sellaisia tehtyäni tunsin omatuntoni kuristavan minut hengiltä. 

Pelkästään omenavarkaissa käyminen oli juttu, joka tuntui tosi rankalta. Olo oli aina karmiva, kun ajattelin, miten kauniiden omenapuiden varjostamassa omakotitalossa asuva vanha pariskunta saattoi pettyä parhaiden omenien kadottua puista. En voinut kuitenkaan jänistää, etteivät kaverini olisi pitäneet minua mamiksena. Eihän se ole poika eikä mikään, joka ei ole koskaan käynyt omenavarkaissa.

Olen ylittämässä tietä. Odottelen, kun hiljalleen matelevat autot valuvat editseni ja kääntyvät jonnekin mormonien kirkolle päin. Myöhempien aikojen Jeesuksen Kristuksen pyhiä, tuo pitkä ja jollain tavalla ahdistava lause hakkaa tajunnassani. Muistan, kuinka niin monet kerrat katsoimme koulupoikina tuota salaperäistä rakennusta, joka sijaitsi niin keskellä kaupunkia, mutta jonka ympärillä parveilleet ihmiset olivat kuin toisesta maailmasta.

Seison Ainonkadulla, samalla kohdalla, josta niin monet kerrat kävelin sisään koulun portista. Nyt siitä ei pääse kulkemaan. Ei ole mitään porttia. Harmahtavan ruma vaalea rakennus, hyi kuinka kamala se onkaan läheltä katsottuna, peittää koko sisäänkäynnin. Kävelen Ainonkatua alaspäin ja katson Puistokoulua, joka sentään seisoo jykevästi paikoillaan. Kävelen Puistokadun puoleiselle sisäänkäynnille.

Astun portista, katselen koulun takapihaa ja mietin miten jännää siellä oli olla piilossa – leikimme sitten Kirkonrottaa tai piilosta. Koulun pihassa näen ammattikoululaisten näköisten nuuskahuulten heittelevän koripalloa. Esitän saaneeni viestin. Alan puhelinta tuijottaen maleksia takaisinpäin ja päätän lähteä kiertämään koulua aidan toiselta puolelta. Keskityn puhelimeni näppäilyyn ja varon katsomasta äänekkäitä pojanvintiöitä, joiden koripalloelvistely ei sovi kuvaani Puistokoulusta.

Grillikioski on hävinnyt Puistokoulun kulmalta. Nyt sen paikalla on autio maaläntti, jolla lojuu tupakantumppeja. Ohitan Ravintola Pöllöwaarin. Koulun piha on tyhjillään, jos palloa pompottelevia kovanaamoja ei lasketa mukaan. Olen kaukana heidän peleistään, toisella puolella katselemassa koulun suurta pihaa. Asetun aidan viereen, ison puun juureen.

Suuri kenttä on paikoillaan, mutta jotenkin se ei enää näytä niin isolta kuin vuosia sitten. Se on tyhjillään, odottelee leikkiviä lapsia välitunnille. Palloseinä, joka oli seinäpallopeliemme näyttämönä, on purettu. Luistintenvaihtokoppia ei enää ole. Rakas piha-alueeni, piha, jolla pelattiin tulikivenkatkuisia lätkämatseja, on sentään vielä onneksi olemassa.

Jalkapallopelit olivat mukavampia, sillä olin aina yksi luokkamme parhaista. En mokaillut samalla tapaa kuin joskus luistimilla, jotka tuntuivat aina liian tylsiltä tai teräviltä. ”Sami perkele, opettele luistelemaan!”, huusi Jaakko kerran, kun olin kaatunut ratkaisevassa pelissä ja olimme hävinneet vuotta vanhempien poikien muodostamalle joukkueelle täpärästi maalilla.

Käännän katseeni vasemmalle. Kiipeilyteline, jonka aina valtasimme poikien kanssa, on kadonnut. Kiipeilyteline, jolle tytöillä ei ollut pääsyä. Puhuimme salaisia poikien juttuja ylhäällä telineen verkkomaisella alustalla. Uusia pienempiä, lapsellisempia ja rumempia moderneja kiipeilytelineitä on pystytetty vanhan ja hyvän telineen tilalle.

Vaaleanlikainen rakennus on päiväkoti. Päiväkodin yläseinän kello on väritön, virkamiesmäinen. Katson kouluani. Se näyttää edestä aivan samalta kuin aikoinaan – se on väriltään vaaleankeltainen ja tunnelmaan rauhoittava. Näen mustat korkeat portaat, jotka olivat kirkonrottaleikkiemme päänäyttömänä.

Puistokoulu on kaupungin sydän. Se sykkii kaupungin keskustan kupeessa, hieman sivussa ydinkeskustan pahimmasta melskeestä. Katson kouluni kellotaulua, jonka viisarit hohtavat ujojen auringonsäteiden hyväileminä. Tuo kellotaulu näyttää Jyväskylän kaupungin ajan vielä varmemmin ja luotettavammin kuin kaupungin kaunein ja suurin kellotaulu, joka sijaitsee Harjun tornin seinustalla. Ainakin pienenä poikana luotin sokeasti kelloon, joka mittasi aina liian lyhyiksi jääneiden välituntiemme pituuden. 

Voisinpa yhä olla yksi seinäjalkapalloa pelaava 10-vuotias Puistokoulun oppilas, joka olisi oppinut jo koulun tavoille, mutta joka saisi olla koulussa vielä pari kolme huoletonta lapsuutensa lukukautta. Voi, kuinka voisin elää sen ajan uudestaan – edes ne välitunnit, jolloin olemassa olivat vain me ja jalkapallo, Puistokoulun keltaisten aitojen suojassa. Miten kaikki onkaan mennyt sen jälkeen pieleen, miten olen joidenkin onnen välähdysten ansiosta joskus kuvitellut että elämä muuttuisi jatkuvasti onnellisemmaksi, paremmaksi, täydemmäksi.

                                             

Olin tulla hulluksi, kun kuulin, että Sofia halusi ottaa avioeron.

Vielä enemmän kuin ikävöin Sofiaa, ikävöin tytärtäni Saara Sini Auroraa. Epätoivoissani turvauduin pulloon, jotta saisin pidettyä ahdistuksen tummat varjot loitolla. Mitä enemmän join, sitä enemmän hukuin varjoihin. Kamppailin itsemurha-ajatuksia ja unettomien öiden raksuttavaa epätoivoa vastaan. Lopulta menetin työpaikkani ja kävin niin pohjalla kuin ihminen voi käydä.

Olin epätoivoinen, suunnattoman epätoivoinen ja surkea, mutta ystäväni sai vedettyä minut hiljalleen ylös masennuksen tummaseinäisestä kuilusta. Voi Mikko, olen niin kiitollinen sinulle. Jaksoit keskustella, jaksoit valaa minuun uskoa vaikeimmilla hetkillä ja jaksoit puhua kanssani puhelimessa pimeiden talviöiden pikkutunteina.

Uusi työpaikka palautti elämäniloni. Ensimmäisten väsyneiden ja alakuloisten työviikkojen jälkeen aloin nukkua taas hyvin. Yhtäkkiä kaikki irralliset palapelin palat löysivät oikean kolon, ja olin tarraamassa kiinni elämästä. Elin lähes täyttä elämää. Tunsin, että minut hyväksyttiin osaksi työyhteisöä, jotenkin aistin, että minusta pidettiin. Lämminhenkinen työkavereiden kahvirinki oli kuin uusi perheeni.

Vapaa-ajalla kävin Mikon kanssa salilla ja Tuomaksen kanssa kevyillä juoksulenkeillä. Torstai-iltaisin osallistuin kaupunginkirjaston järjestämään lukupiiriin, josta sain tyydytystä kirjallisille tarpeilleni. Olin lukupiiriporukan ainoa mies. Minua kuunneltiin, minun ajatuksiani arvostettiin. Naiset kaipasivat kertomusten tulkintaan aina miesnäkökulmia, ja niitä annoin mielelläni, vaikka tunsinkin naisten kiinnostuneiden katseiden samalla yrittävän tavoittaa silmiäni. En antanut yhdenkään naisen päästä liian lähelle, vaan pidin mieluummin heidät toverillisen välimatkan päässä itsestäni. Ajattelin vain yhtä tyttöä, yhtä pienenpientä tyttöä, jonka ajatteleminen sai silmäni kostumaan – mielessäni pyöri oma kaksivuotias Saara-tyttäreni, jota näin aivan liian harvoin. 

Kuluneita tenniskenttiä sivusilmällä katsellen ohitan Puistotorin puiston, jossa lapset leikkivät puuhakkaiden hoitotätien valvoessa taustalla. Tädit ovat kerääntyneet yhdeksi rykelmäksi ja juttelevat keskenään. He kaikki hymyilevät ja puhuvat, mutta eivät katso toisiaan. Puhuessaan he katsovat leikkiviä lapsia, joista he ilmeisesti keskustelevat, jos kasvojen heltyneistä äidinilmeistä voi jotain päätellä. Puistossa on hieno leikkiveturi. Tuota veturia ei tainnut olla silloin, kun itse olin pieni ja leikin samaisessa puistossa muiden jyväskyläläistaaperoiden kanssa.

Pieni poika seisoo veturin vaunussa, leikkii kuljettajaa ja tulee lopulta seisomaan vaunun reunalle. Poika näyttää pienelle tytölle kieltään. Tyttö huutaa itkuisella äänellä ”Aleksii!”. Kohta hoitoemot säntäävät lohduttamaan tyttöä, ajattelen ja jatkan matkaani. En halua todistaa torikokousta, jossa neuvotellaan kuka teki mitä ja kenen pitää pyytää anteeksi ja keneltä.

Kävelen Opistokujaa kerrostaloasuntojen välistä ja käännyn Yrjönkadulle, joka on vanhanaikaisesta ja lähestulkoon rumasta nimestään huolimatta yksi mieleisimmistä kaduistani, yksi lapsuuteni tärkeistä kaduista. Katu, jolla joskus asuin. Kävelen eteenpäin, haluan kiertää Tourujoen rantaan eri kautta kuin normaalisti. Haluan nähdä liikenteen, bussipysäkin ja elämän vilaukselta ennen kuin pujahdan joen viereiselle hiekkatielle. Rauhoittava hiekkatie on turvapaikkani kaupungin sykkivältä meteliltä.

Puistola ja Tourula, nuo ehkä Jyväskylän kauneimmat kaupunginosat, joiden välisenä rajana virtaa Tourujoki. Tourujoen ympäristö on erityisen kaunis silloin kun aurinko ymmärtää sitä lämmittää. Talvisin ankeuden vaippa levittäytyy Tourulan ylle ja syö kaiken kauneuden. Jäljelle jää silloin vain haalea muistikuva kauniista Tourulasta, ja sekin muistikuva hukkuu hyiseen viimaan. 

Tourulan sydämen läheisyydessä kauneus on melkein liikaa, alkaa hieman pyörryttää, aivan kuin Stendhalin syndrooma tai jokin käsittämätön voima olisi viedä jalat alta, sillä auringon valonsäteissä kylpevä Tourujoki on kuin kaunis maalaus, jonka katseleminen humalluttaa.

Sorsat ovat saapuneet Tourujoelle. Ne paistattelevat auringossa, lipuvat veden päällä ja palaavat etsimään ruoantähteitä rantahietikosta ja ohuiden ruohonkorsien seasta. Haluan ajatella, että samat sorsat löytävät joka kevät takaisin Tourujoelle. Pullapitko unohtui, anteeksi kaverit.

Vanha naishenkilö tuijottaa minua sillalta. Katse on aavistuksen syyttävä. Luon katseeni maahan ja alan kävellä eteenpäin. Kymmenen metrin kävelyn jälkeen katson uudestaan yläviistoon, sillalle, josta nainen yhä tuijottaa minua kuin kriminaalia. Mulkaisen takaisin niin vihaisesti kuin osaan.

Nousen puisia portaita. Pysähdyn portaiden yläpäähän ja jään katselemaan luontoa, sorsia ja kaunista vihertävää jokea. Joen yllä lepäävällä vankalla sillalla on keltainen penkki, jolla vanha mies istuu keppinsä kanssa. Jos Jyväskylästä pitäisi ottaa kauniita kuvia postikortteihin, ottaisin filmirullallisen kuvia Tourujoesta ja sen ympäristöstä.

En kestä tätä tunnevyöryä, mutta samaan aikaan olen riippuvainen vahvojen tunteiden huumaavasta vaikutuksesta.

Olen koko pitkän talven suunnitellut käveleväni tänne. Ajatus on pitänyt minut virkeänä, ajatus on pitänyt minut elossa. Huimaa. Tarraan kiinni puisten portaiden käsinojasta. Heikotus voimistuu. Luon katseeni hetkeksi pois postikorttimaisemastani. On vaikea hengittää.  

Rauhoitu, eihän tässä ole mitään hätää, hoen itselleni. Kopeloin ohuet hanskat takkini povitaskusta. Tärisevin käsin asetan ne puiselle portaalle ja istun niiden päälle. Hengitän syvään. Katselen sorsien kiireetöntä elämää, rauhallista liikettä, ja tunnen heikotuksen menevän ohi. Sillan alarakenteet on sotkettu graffiteilla – oliko moisia ennen, ehkä oli, mutta en vain muista kiinnittäneeni niihin huomiota. Inhimillinen inhimillisten tekemä ruma taide pilaa maisemaani, mutta kuitenkin maalausten rumuus vain korostaa muun maiseman kauneutta.

Koiraa kävelyttävä poninhäntäpäinen nainen kulkee joen viertä. Nousen seisomaan ja tähyilen alaspäin. Koira, pieni ruskeakarvainen kaveri, pysähtyy tarpeilleen. Se on hellyttävä kaikessa koiramaisuudessaan. Nainen katsoo liikkumattomana joelle. Hänen pitkät vaaleat hiussuortuvansa tanssivat tuulessa.

Nainen kääntyy. Hän katsoo suoraan silmiini ja hymyilee. Hän on kaunis. Pienet hymykuopat, siniset silmät… Laura! Haluaisin juosta karkuun, paeta paikalta kuin säikähtänyt eläin, mutta pysyn paikallani katse naulittuna naiseen. Tuskanhiki kihoaa kasvoilleni. Tunnen olevani tirkistelijä, joka katselee salaa tyttöjä.

Laura katsoo kohti, eikä näytä yhtään ujolta. Kukaan ei hymyile kuin Laura. Heilautan kättäni tervehdyksen merkiksi. Alan esittää kiireistä ja tehdä lähtöä. Minun on poistuttava paikalta. Hymy Lauran kasvoilla muuttuu leveämmäksi.

Lauran silmien katse miltei hypnotisoi minut.

Häntä koipien välissä hiivin poispäin pitkin kapeita jalkakäytäviä. Ohitan Radio Cafén, paikallisten puliukkojen melkein sivistyneeltä vaikuttavan olohuoneen. En astu sisään, sillä pelkään Lauran löytävän minut sieltä.

Sofian kanssa olin sosiaalinen, kaikkea muuta kuin ujo, jopa suupaltti ja tyhjänpuhuja. Nyt kaksi vuotta avioeron jälkeen olen liikaa mielentilojeni ja tunteideni vietävissä. Olen yhtä ujo Lauran nähdessäni kuin olin silloin joskus.

Enkelini, olisitko sinä pelastukseni? 

Laura on kai kävellyt joen rantaa koirapuistoon. Menisinkö sinne, ja jos menisin, mitä sanoisin? Rintaan pistää. Pistos tuntuu sydämen puolella, miksi taas siellä? Toivottavasti kukaan ei näe kyyristynyttä asentoani, tai toivottavasti näkee, jotta saisin paikalle ambulanssin. Kipu salamoi sydämen kohdalla. Tämän täytyy olla sydänkohtaus.

Annan itselleni ensiapua hikisellä kädelläni. Yritän kaivaa puhelinta taskustani, mutta en saa otetta. Samassa kipu lakkaa. Käteni tärisevät hysteerisesti, mutta oloni tuntuu paremmalta. Jos rintapistokset vielä jatkuvat, menen uudelleen sydänfilmiin.

Katson lapsia, jotka leikkivät kerrostalon pihalla. Kuulen korkeaäänisen pojan äänen huutavan jotain haltioitunutta. Vaaleanpunarusettinen tyttö nauraa kihertää pojalle. Siskoksia, ajattelen, kun näen rapusta ulos tulevan hymyhuulisen naisen, joka kutsuu lapsia syömään. Ruokana on makaronilaatikkoa. Tai sitten kuulin väärin. Ehkä ruokana onkin maksalaatikkoa, mitä en kylläkään usko lasten aurinkoisia ilmeitä katsoessani.

Seison liikennevaloissa. Edessäni on Kolmikulma, oikealla puolella kiiltävät Lasi-Kallen ikkunat. Nojaan pylvääseen ja ajattelen, että eiväthän näkemäni ikkunat enää edes ole Lasi-Kallen. Toshiban liike siinä taitaa nykyään olla.

Vihreä valo palaa. On palanut jo hetken. Olen taas madellut eteenpäin kuin raihnainen vanhus, mutta nyt haluan tuntea oloni nuoreksi. Ohitan Amarillon kevät-tyhjän terassin ja kävelen taas Puistokadulle päin.

Enkelini, tule jo, tarvitsen hymyäsi.

Bar Explosive, pimeä luola keskustan läheisyydessä, puiden autuaassa varjossa. Pitäisikö minun mennä iltapäiväoluelle – Pommi-baariin? Kukaan ei käytä eikä varmaan koskaan ole käyttänyt baarin englanninkielistä nimeä, sillä kaikki kaupungin asukkaat puhuvat Pommi-baarista. Jos puhut Bar Explosivesta, olet ulkopaikkakuntalainen, absolutisti tai muuten vain ulkona kaupungin sykkivästä yöelämästä. Pommi on auki melkein aina, muulloinkin kuin yöllä. Itse asiassa baari aukeaa yleensä jo aamulla.

Pysähdyn puun katveessa pysäköintimittarin juureen ja alan näprätä puhelintani. En ole tupakkamies, joten tämä keskittynyt puhelimen näppäily on ainoa uskottava tekosyy seistä paikallaan tekemättä mitään.

Voisinko mennä Pommiin iltapäiväoluelle? Paikka vaikuttaa jopa liian rahvaanomaiselta, mutta enhän ole mikään hienostelija – pikemminkin päinvastoin. Pidän Pommi-baarista, mutta uskaltaisinko silti näyttää muille ahdinkoani menemällä iltapäiväoluelle. Jos olisin englantilainen, kävelisin sisään vailla tunnon tuskia, mutta suomalaisena olen tottunut käymään baareissa aikaisintaan alkuillasta. Haluan omaa rauhaa, enkä jaksaisi takin nurkassa mahdollisesti roikkuvia elämänsä tyrineitä katkeria humalaisia. Olenko itse yksi sellainen ja siksi pelkään kohtalontovereitani? Entä jos löytäisinkin Pommin pöydistä lohtua ja tukea, ehkä löytäisin mukavan kaverin. Mahdollista olisi myös, että saisin istua rauhassa nurkkapöydässä ja hörppiä oluttani yksin.

Puheensorina herpaannuttaa keskittymiseni, enkä enää osaa näppäillä puhelintani yhtä hartaasti kuin aiemmin. ”Sami!”, huutaa repaleiseen farkkutakkiin sonnustautunut tupakkamies, joka astuu ulos Pommin ulko-ovesta. Armeijakaveri. Mielonen, en muista etunimeä, mutta sitä en saa läpeensä mukavalle Mieloselle paljastaa. ”Mielonen, perkele!”, huudan ripaus teeskenneltyä innostusta äänessäni ja kättelen kaikilla voimillani vanhaa kaveriani.

Istumme ikkunapöydässä Mielosen ja kahden Mielosen kaverin kanssa. Litkimme olutta suut vaahdossa. Teeskentelen, että elämäni on mallillaan, sillä en halua pilata aidosti innostuneen Mielosen päivää. Yhtäkkiä olo tuntuu siedettävältä, jopa hyvältä. Johtunee oluesta. Muistelemme armeija-aikoja ja nauramme rehvakkaasti. Aivan kuin niistä ajoista olisi vain pari hassua viikkoa. Mielonen näyttää yhtä nuorelta ja huolettomalta kuin silloin muinoin.

Mielonen ja kaksi muuta tupakkamiestä poistuvat röökille. Jään pöytään pitämään vahtia ja tuijottelemaan ikkunasta ulos rauhalliselle Puistokadulle.

Sitten, sitten näen Lauran, joka kävelee koiransa kanssa kadun toisella puolella. Aurinko häikäisee, joten en näe Lauraa selvästi. Yritän piiloutua tuopin taakse, mutta Laura huomaa minut. Hän hymyilee ja katsoo minua silmiin. Nostan ujosti puolitäyttä tuoppia tervehtiäkseni, mutta hän ei tee elettäkään vastatakseen tervehdykseeni, vaan tuijottaa vain hymyillen ja aavistuksen hämmästyneenä baarin ikkunaa kohden.

Alan epäillä, onko nainen sittenkään Laura vai jokin samannäköinen vaaleaverikkö, jolla on samankokoinen pieni koira. Siemaisen olutta. En halua saada kaikkia naisia maanisesti tuijottelevan psykopaatin mainetta.

Baarin ovi käy, sydän hyppää kurkkuun, tuleeko Laura tervehtimään? Pelkään ja toivon, molempia yhtä aikaa.  

Laura ei tullut. Sisään astuu nuori juippi kauhtuneessa pilottitakissaan. Ehkä vasta täysi-ikäistynyt mies, joka ei ole vielä käynyt armeijaa.

Olenko taas kerran ihastumassa Lauraan? Marssin kohti baaritiskiä ja haen uuden oluen.

Laura, miksi sinä et enää ujostele minua, vaan katsot minuun rohkeasti? Hymysi sentään on ennallaan. Ujoja katseita välitunneilla ja luokkahuoneissa – jännittyneet osittain kurkunpohjalle juuttuneet vapisevat moi-äännähdykset olivat kaikki, mitä koskaan uskalsin sinulle sanoa. Aina en uskaltanut sanoa niitäkään. Joskus väistin katsettasi ja kävelin ohitsesi aivan kuin olisit ollut ilmaa vain. Laura, sinä olit raskasta ilmaa, jota minun oli vaikea hengittää. Sinä salpasit hengitykseni ja lamaannutit puhekykyni. Lähelläsi tunsin itseni epävarmaksi.

Muistan, kuinka joskus murehdin koko viikonlopun, etten ollut perjantaina sinut kohdatessani sanonut edes perinteistä moi-tervehdystäni. Ajattelin, että seuraavana perjantaina toivottaisin sinulle hyvää viikonloppua. Se korvaisi edeltävän perjantain tervehtimättömyyden. Kun en sitten pystynytkään hyvän viikonlopun toivotuksiin, oli maailmani pilalla. Välillämme oli silta, jonka minä tunsin rakentaneeni sanattomuudellani, mutta jonka sinä hyväksyit, sillä olithan yhtä ujo kuin minä.

Mielonen ja kumppanit astuvat naurunremakan säestyksellä takaisin sisään. Tupakkamiesten sankka haju tuulahtaa vasten kasvojani. ”Tänään ryypätään!”, murahtaa yksi miehistä, ja Mielonen iskee tälle silmää. Samassa miehet lähtevät hakemaan uudet oluet. Tuijottelen vaitonaisena ikkunasta ulos.

Ehkä Laura käy viemässä koiransa kotiin ja tulee sitten tänne. Hän kävelee vielä kerran ikkunan ohi vain saadakseen nähdä minut. Kävelisikin. Silloin unohtaisin tuopin pöytään ja säntäisin perään vain päästäkseni sanomaan hänelle edes jotain. En aio kertoa pöytäseurueelleni Laurasta. Haluan pitää Lauran kokonaan itselläni. En kaipaa miesten rehvakkaan seksistisiä kännihuomautuksia.

Katson ulkona virtaavia pikku puroja. Kuvittelen Lauran katsetta. Lämmin olo. Kuulen Martti Syrjän laulavan jossain pääni sisällä: Katsot mua, maailmani kahvaa kääntelet, katsot mua, hymyilet. Minun on saatava nähdä Laura. Vielä kerran. Edes kerran.