7. luukku

Teksti: Nasti Rings

Perhejoulu

Putoan.

Putoan villisti kieppuen raskaan painovoiman vetämänä vapaapudotusta ja kaikki sisälläni kumisee. Vatsan tyhjä, kireä lyijypaino pidättää hengitystäni ja kasvaa. Pian kannan sisälläni jotain sekasikiöistä, epäkuollutta oliota, niljaisten käärmeiden kerää, jotka tapellen kietoutuvat toistensa ympärille parittelevaan kuristusotteeseen, kouristellen yhtä aikaa sekä halusta tappaa että himosta luoda elämää.

Haluatko kastiketta, nousee kysymys vastapäätä. Rosollitahra vilahtaa hampaissa joululiinaisen pöydän toisella puolen eikä minussa ole tapaa kieltäytyä.

Täytyn puhkeavasta kirkunasta. Se resonoi jokaisessa solussa helisyttäen kehoani kuin maanjäristys rakennuksen ikkunoita. Richterin asteikkokaan ei enää pian päde täällä, sillä kirkuna täyttyy täyttymistään itseään kasvattaen, kunnes kautta kehon tinnittävät toisiinsa sotkeutuvat, rikkoutuvat ja murtuen törmäilevät lauseet. Koko keho on hälytystilassa ja putoan putoan putoan pelosta jäykkänä kastikkeen levitessä lautaselleni.

Kirkunan hätä ei jätä sijaa millekään muulle poukkoillessaan villinä kimpoillen luista luihin kaikuen ja koko keho täyttyy viiltävästä ilmasta, joka kuhisee kirkunasta. Sen myllertäessä ihossani keho muuttuu hetkessä pilaantuneeksi, hyödyttömäksi ja laiskaksi irvikuvaksi ihmisestä. Joku sysää käsiini lanttulaatikon ja tuijotan sitä. En ole ihminen laisinkaan vaan jokin yököttävä, vieras olio, jonka luota kavahdan. Läskitaikinasta kokoon kursittu, naurettavaan punaiseen mekkoon ahdettu jokin, epäonnistunut ja makaaberilla tavalla vääristyneen epämuodostunut yritelmä kunnollisesta yksilöstä.

Kädet turtina siirrän laatikon seuraavalle. Häpeä pyyhkii aaltoina ylitseni ja jää vellomaan syvemmälle, hellien vastenmielisesti kiemurtelevaa käärmesikiämää vatsanpohjassa. Häpeän polttava myrskyaallokko hakkaa ihon sisäpintaa raivoisana, pungeten olemuksen ja siihen juurtuneen ihon väliin, tihkuen kaikkialle ja pyrkien paisuttamaan vähä vähältä ihoa irti olemuksesta. Polttava aaltoilu lisää äänien tuskaa ja ne kirkuvat nousevan paniikin vallassa peloistaan kumpuavia syytöksiä.

— pilattu keho hyödytön, laiska alistuva itsepäinen paska hyödytön ihminen turpea laiska muodottomaksi venytetty ruma läski ihrakasa miksi et yritä, puserra ja paina voisit olla niin erilainen kunnollisempi kauniimpi täydellisempi sattuu niin muodoton keho pilasit sen itsehän lihoit ja valitsit tämän pilasit ihosi nyt olet vastenmielinen yököttävä luotaantyöntävän inhottava valitsit epäonnistua kuka sinua koskisi katso vatsaasi oksenna juokse punnerra puske itsehän joit sen kaiken viinin ne kaikki kalorit puhdasta tyhjää alkoholi-ihraa olet valtava söit ne kaikki haarukalliset juustopalat ja pastat kiinteydy löysä kasa läskiä ei kukaan voi sinua rakastaa älä enää syö lakkaa syömästä ethän sinä ansaitse mitään ei huomenna syödä painetaan kunnes tuntuu vain tyhjyys eikä syödä —

Äänet törmäilevät ja sekoittuvat toisiinsa pirstoutuen järjettömiksi ja repien sisuksia sirpaleidensa tulehduttavilla säröillä. Putoan putoamistani ja olen tukehtua kehooni. Joku katsoo minua ja samassa häpeän happoaallokon sekaan jyllää adrenaliinihyöky. Se saa värit kärjistymään kirkkaiksi ja pulssin tykyttämään korvien tärykalvoilla ja yrittää hetken uskotella, että kenties lennänkin, lennän vain enkä putoa. Sitten äänet nielaisevat adrenaliinin ja uuttavat sen kirkunaansa ja alan hitaasti venyä ja vanua, repeytyä kehoni keskilinjasta kahteen osaan.

Ympärilläni ihmiset puhelevat, nauravat ja tarjoiluastiat kiertävät käsistä käsiin. Kukaan ei huomaa, etten istu tuolillani vaan putoan putoan putoan putoamistani otteettomana ja kaikki sisälläni helisten. Joku kaataa lasiini punaviiniä. Toinen ojentaa perunoita, yksi pyytää laatikoita ja täytän lautastani suorittaen huolella laadittua, räjähdysaltista koetta vailla ohjeistusta. Käärmeet niljailevat kiemurrellen ja pelkään oksentavani, jos liikahdan.